Blogi

Tervetuloa tutustumaan korkeatasoiseen nykytaiteeseen.

 

Uniikkia taidetta Laadukasta grafiikkaa

24.10.2012 14.34 - Tietoa taidegrafiikasta, syväpainomenetelmä

Syväpainomenetelmissä

viivat on kaiverrettu tai syövytetty pinnan tason alapuolelle syvennyksiksi.

  • kuparikaiverrus    
  • kuivaneula    
  • mezzotinto    
  • viivasyövytys eli etsaus    
  • pehmeäpohja    
  • akvatinta

Syväpainomemetelmillä tehtyä grafiikkaa kutsutaan yleisesti metalligrafiikaksi. Painolaattana on yleisimmin kupari mutta myös esim. sinkkiä ja messinkiä voidaan käyttää. Syväpainossa kuva-aihe kaiverretaan tai syövytetään metallilaattaan syvennyksiksi. Mitä syvempi laatalla oleva ura on sitä enemmän sinne jää painoväriä ja sen voimakkaampi on painotulos.

Perusasioita tekniikasta

Laatan väritys tehdään hiertämällä painoväri laatan uurteisiin jonka jälkeen ylimääräinen väri laatan kuvattomilta alueilta poistetaan kovitetun sideharson eli tarlataani-kankaan avulla. Viimeistely tehdään ensin paperilla pyyhkien ja lopuksi voidaan poistaa myös laatan pinnalla oleva ohut värikalvo käden syrjällä pyyhkien.

Vedostaminen tehdään sylinteri- eli etsausprässillä siten että väritetty laatta asetetaan prässin painopöydälle. Kostutettu painopaperi lasketaan laatan päälle ja päälimmäiseksi lasketaan painohuopa. Kun painopöytä rullataan prässin telojen puristuksen läpi, siirtyy väri painolaatan urista paperille.

Syväpainomenetelmät jakautuvat kahteen pääperiaatteeseen: Mekaanisiin- ja syövytysmenetelmiin.

Mekaaniset eli kaiverrusmenetelmät:

Kuparikaiverrus

Historiaa

Kuparikaiverrus on syntynyt varhaisrenessanssin aikana ja se on vanhin metalligrafiikan menetelmistä. Se syrjäytti 1500-luvun alussa siihen asti yleisen puupiirroksen. Maalauksista tehdyt kaiverrus jäljennökset levisivät eri puolille Eurooppaa. Monet kuuluisat taiteilijat käyttivät tekniikkaa myös itsenäisesti. Tunnetuimpia ovat olleet esimerkiksi Andrea Mantegna (1430-1506), Antonio Pollaiuolo (1431/32-1498) sekä ennen kaikkea saksalainen Albrecht Dürer (1471-1528). Suomessa merkittävin varhainen kuparikaivertaja oli Elias Brenner 1600-luvulla.kuparikaiverrus_galleria_maaret_finnberg

Ensimmäinen päivätty kuparipiirros on vuodelta 1446.

Perusasioita tekniikasta

Kuparikaiverrus tehdään erityisellä kaivertimella eli stikkelillä. Kämmeneen sopivaan puiseen kahvaan on kiinnitetty v:n muotoinen terä joka on valmistettu teräksestä. Kaivertimia on eri levyisiä erilaisille viivoille ja on myös teriä jotka tekevät useamman viivan samanaikaisesti, niitä kutsutaan kampakaivertimiksi. Kuparikaivertimen viiva on terävä ja puhdas. Kaiverretulle viivalle on ominaista, että se alkaa hyvin ohuena, paisuu ja päättyy jälleen ohuena. Kaiverrustyö tehdään levy hiekalla täytetyn nahkaisen kaiverrustyynyn päällä. Kaivertaminen on hyvin suurta taitoa sekä aikaa vievää työtä. Nykyään kuparikaiverrus on työläydestään ja hitaudestaan johtuen melko harvinainen tekniikka.

Kuivaneula

Historiaa

Tekniikkaa käytettiin ensimmäisen kerran 1400-luvulla. Sen tunnetuimpia varhaisia käyttäjiä olivat Albrecht Dürer sekä Rembrandt. 1800-luvun lopulla kuivaneulasta tuli erityisen suosittu. 1900-luvun alkupuolen taiteilijoista tekniikkaa ovat käyttäneet mm. Max Beckmann, Emil Nolde, Marc Chagall, Picasso ja Edvard Munch. Suomessa Akseli GallenKallela ja Albert Edelfelt perehtyivät menetelmään.kuivaneula_galleria_maaret_finnberg

Perusasioita tekniikasta

Kuivaneulatyö piirretään suoraan kuparilaatalle erittäin terävällä teräs- tai timanttineulalla. Piirtäessä laatan pinnasta ei irtoa lastuja kuten kuparikaiverruksessa. Piirtäessä piirrin syrjäyttää kuparia joka nousee viivan reunoille kuparivalliksi eli purseeksi. Piirtäessä täytyy piirrintä pitää pystyasennossa jotta piirretyn viivauran molemmille reunoille nouseva kuparivalli kestäisi painokoneen puristusta mahdollisimman hyvin. Tarpeellisen voiman aikaansaamiseksi piirtäminen onkin enmmänkin piirtimen vetämistä laatan pinnalla. Laattaa väritettäessä painoväri tarttuu urien lisäksi särmikkääseen valliin ja painotuloksessa viiva on mehevän pehmeä. Haluttaessa terävämpää viivaa, voidaan särmiä kaapia pois kaavinraudalla. Kuivaneulalla tehdyt vedos-sarjat ovat pieniä koska laatta kuluu voimakkaasti. Sarjan alkupään vedokset ovatkin aina täyteläisempiä kuin viimeiset.

Mezzotinto

Historiaa

Mezzotintotekniikka syntyi 1630- ja 1640-luvun vaihteessa. Varhainen tekniikka erosi nykyisestä siten, että metallilaatalle rouhittiin haluttu kuva-aihe. Sittemmin vakiintuneen tavan mukaan laatta ensin rouhitaan kokonaan, jonka jälkeen siitä tasoitetaan ne alueet, jotka muodostavat kuva-aiheen.mezzotinto_galleria_maaret_finnberg

Perusasioita tekniikasta

Mezzotinton tekeminen on varsin suuritöinen, sillä kuparilaatan muokkaaminen vaatii kärsivällisen rouhimistyön, joka tehdään sahalaitaisella, kaarevareunaisella rouhimella. Täydellisesti rouhitun laatan painojälki on samettisen syvä musta. Kaavinrautaa ja kiillotuspuikkoja käyttäen aletaan kuvaa vähitellen kaivaa esiin tasoittamalla rouhittua pintaa. Työskentely tapahtuu siis mustasta valkeaan. Tekniikka mahdollistaa laajan, pehmeästi liukuvien sävyjen skaalan sysimustasta aina valkoiseen. Tekniikkaa on mukailtu eräillä menetelmillä. Laatta voidaan esimerkiksi syövyttää hienojakoisen akvatintapohjustuksen avulla niin että painotuloksena on täysi musta. Itse työ tehdään kuten aidossa menetelmässä. Tulos ei vastaa aitoa mezzotintoa sillä musta ei ole niin täyteläinen kuin alkuperäisessä menetelmässä. Mezzotintolaatan vedostuskestävyys on samanlainen kuin kuivaneulan eli kovin suuria sarjoja ei laatalta voi ottaa.

Syövytysmenetelmät:

Viivasyövytys eli etsaus

Historiaa

Euroopassa tekniikkaa alkoivat käyttää asesepät 1400-luvun alussa. He piirsivät aseisiin koristekuvioita vahan läpi ja syövyttivät kuviot metalliin liottamalla esineitä happoliuoksessa.

Ensimmäinen päivätty viivasyövytys on vuodelta 1513, tekijänä saksalainen Urs Graf. Viivasyövytystä itsenäisenä tekniikkana teki tunnetuksi Rembradt van Rijn 1600-luvulla.syvapaino_irroitus_galleria_maaret_finnberg

Aluksi viivasyövytystä väheksyttiin kuparikaiverruksen rinnalla, sillä se oli taiteilijalle helpompi ja kevyempi tekniikka. Taiteilijoiden tavaksi tulikin jäljitellä kaiverrusviivaa mahdollisimman tarkasti. Vasta Rembrandtin tapa käyttää viivasyövytystä vapautti sen omaksi menetelmäkseen.

Suomessa viivasyövytystekniikkaa käytti ensimmäisenä Alexander Lauréus 1800-luvun alussa. Muita varhaisimpia taiteilijoita olivat Akseli Gallen-Kallela ja Hugo Simberg 1900-luvun alussa. 1930-luvulta lähtien tekniikka yleistyi taiteilijoiden keskuudessa ja nykyään se on yksi käytetyimmistä metalligrafiikan menetelmistä.

Perusasioita tekniikasta

Menetelmässä laatta peitetään happoa kestävällä pohjustusaineella, kovapohjalla, johon kuva piirretään teräspiirtimellä. Piirrettessä vedetyn viivan kohdalta paljastuu kupari. Kun valmiiksi piirretty laatta upotetaan happokylpyyn, paljastuneen kuparin kohdalta laattaan syöpyy ura. Valmiiksi syövytetty laatta puhdistetaan pohjustusaineista, väritetään ja vedostetaan.

Pehmeäpohjasyövytys

Historiaa

Pehmeäpohjasyövytyksen keksi alunperin Benedetto Castiglione 1640-luvulla. Hänen keksimänsä tekniikka jäi kuitenkin vaille huomiota. Yli sata vuotta myöhemmin J. C. François keksi sen uudelleen eräänlaisena liitumenetelmän sivutuotteena. Sen tarkoitus oli toimia piirustuksia jäljentävänä tekniikkana, ja tässä mielessä se sai laajaa suosiota erityisesti Englannissa 1700-luvun lopulla.

Perusasioita tekniikastapehmeapohja_galleria_maaret_finnberg

Levyn pinnalle telataan erityisellä pohjustustelalla vahapitoinen pohjustusaine, joka ei kovetu. Laatan päälle asetetaan paperi, jolle kuva piirretään. Piirrettyjen viivojen kohdalta pohjustus tarttuu paperiin paljastaen kuparipinnan. Kun levy upotetaan happoon, se syöpyy paljastuneen kuparipinnan kohdalta. Vedostetussa kuvassa viivat muistuttavat piirrettäessä käytetyn paperin pintarakenteesta riippuen pehmeän kynän tai liidun jälkeä. Pehmeäpohjaan voidaan myös piirtää suoraan tai painaa kuvioita eri materiaaleilla. Esimerkiksi kuva kankaan tekstuurista saadaan aikaan käyttämällä pehmeäpohjasyövytystä.

Akvatintaakvatinta_galleria_maaret_finnberg

Historiaa

Akvatintan esiaste kehitettiin 1700-luvulla Ranskassa ja Englannissa. Espanjalaista Francisko Goyaa (1769-1798) pidetään varsinaisen akvatintamenetelmän tärkeimpänä edustajana ennen 1900-lukua. Tekniikka yleistyi kuitenkin vasta 1900-luvulla ja nykyään se lienee useimmiten käytetty metalligrafiikan menetelmä.

Perusasioita tekniikasta

Laatan pohjustamiseen käytetään hartsi- tai asfalttijauhetta joka pannaan pölynä laskeutumaan laatan pinnalle, akvatinta_2_galleria_maaret_finnbergjohon se kiinnitetään kuumentamalla laattaa alapuolelta. Lämmön vaikutuksesta jauhe sulaa laattaan kiinni. Pölyhiukkaset muodostavat levylle pieniä hapolta suojaavia pisteitä, joiden välistä happo syö metallia. Ne osat, joiden on tarkoitus jäädä valkoisiksi peitetään ennen syövytystä peittolakalla (kts. kuva yllä), jonka jälkeen laattaa syövytetetään asteittain tummemmaksi vuoroin syövyttäen, vuoroin peittäen.

Akvatintapohjan luomiseen on myös muita menetelmiä, esimerkiksi juokseva akvatinta, jossa käytetään levyn pinnalle tasaisen hienorakeisesti kuivuvaa liuosta. Hienorakeisen pohjan saa myös esim. retussiruiskulla tai spray-lakalla.

Sokeriakvatintassa maalataan kuva-aihe sokeriliuoksella laatalle, levyn yli sivellään peittolakka. Vesikylvyssä sokeri liukenee ja irrottaa lakan maalatuista kohdista. Laatta syövytetään. Akvatintapohjustus voidaan tehdä joko ennen maalaamista tai vesikylvyn jälkeen.

Sivellinsyövytyksessä maalataan hapolla suoraan pölytetylle laatalle. Jälki muistuttaa tussilaveerausta.

Pintasyövytys

Laatan valkeaksi tarkoitetut osat maalataan lakalla ja levy syövytetään suoraan ilman mitään muuta pohjustusta. Väritetyn laatan painotuloksena on harmaita pintoja joissa on mustat reunat.

Reliefisyövytys

Levyyn voidaan myös syövyttää reikiä tai poistaa siitä osia. Painettaessa paperi nousee näistä kohdin koholle valkoisena reliefinä, varsinaista painoväriä ei siis välttämättä käytetä.

Liitumenetelmä

Laatta pohjustetaan kuten viivasyövytyksessä. Kuvan piirtämiseen käytetään kehräpyöriä, joiden nystyrät lävistävät pohjustuksen. Kun laatta syövytetään ja vedostetaan, saadaan aikaan hyvin paljon liidun jälkeä muistuttava pehmeän rakeinen viiva. Kun painovärinä käytetään esim. terrakotan punaista väriä on lopputulos punaliitupiirustuksen näköinen.

Syväpainon uudet menetelmät:

Carborundum

Tekniikan nimitys tulee siinä käytettävästa carborundum-jauheesta joka sekoitetaan johonkin sideaineeseen, esimerkiksi maalausten pohjustuksessa käytettävään vesiliukoiseen gesso-pohjustusaineeseen. Carborundum-carborundum_galleria_maaret_finnbergjauheesta ja sideaineesta tehdyillä erivahvuisilla sekoituksilla kuva-aihe maalataan laatalle. Carborundum kuuluu syväpainomenetelmiin, jolloin mitä enemmän seoksessa on jauhetta sen karkeampi on maalattu pinta ja sitä enemmän se ottaa painoväriä vastaan. Carborundum-työ tehdään yleensä offsett-laatalle joka on alumiinia ja monesti carborundumiin yhdistetään kuivaneula-viivaa. (kts.syväpaino) Siveltimenkäytön vuoksi carborundumtyö on voimakkaan maalauksellinen ja sävykäs. Painojälki muistuttaa akvatintaa. Koska laatalla on materiaalia reliefinomaisesti tuo se myös vedokseen kolmiulotteisuutta. Värillinen työ voidaan tehdä à la poupèe-menetelmällä, jossa samalle laatalle levitetään pienillä värityynyillä tai siveltimillä useampia värejä tai niinkuin perinteisesti värityö, tekemällä jokaiselle värille oma laattansa. Carburundumlaatta kuluu voimakkaasti vedostaessa eikä siitä voida ottaa kovin suuria vedossarjoja, tämän vuoksi pienet vedosmäärät tuovat teoksille myös originaalisuutta.

Collagrafia

Carborundumille läheinen menetelmä on collagrafia jossa kuva-aihe valmistetaan liimaamalla tasaiselle laatalle erilaisia materiaaleja. Menetelmän nimi tulee kreikan kielen sanoista colla eli liimata ja graphos eli kirjoittaa. Collagrafiatyö voidaan vedostaa joko kohopainona eli telata väri laatalle jolloin väri tarttuu laatan kohoumiin tai syväpainona jolloin väri on laatan syvennyksissä tai yhdistelmätekniikkana jolloin saadaan yhdellä painokerralla kaksi väriä siirtymään laatan kohoumista ja syvänteistä. Koska carborundum- ja collagrafia-menetelmiä usein yhdistetään samalle laatalle on joskus vaikea määritellä kummasta on oikeastaan kysymys.

Valokuva- eli valotustekniikat

Polymeerigravyyri (fotopolymeeri)

Teolliseen painoon (flexopaino, esim. maitopurkkien painatus) valmistetulla fotopolymeerilevyillä voidaan jäljentää valokuva fotomekaanisesti. Kun kopiolaitteessa laatta ja sen päällä tiukassa kontaktissa oleva filmi valotetaan ultraviolettivalolla, valolle alttiit osat laatasta kovettuvat veteen liukenemattomiksi. Filmin mustuman alla olleet alueet liukenevat vesikehitteessä syvennyksiksi jotka ovat kuin perinteisen viivasyövytys- tai akvatintatyön laatan syvennyksiä. Valotusfilmi voi olla sävypositiivikuva tai kalvolle tehty esim. tussilaveeraus. Lisäksi haluttujen sävyjen syntymiseksi tarvitaan hienojakoinen akvatintapintaa muistuttava rasterifilmi joka valotetaan erikseen. Nykyään kun valokuvien digitaalinen muokkaus on yleistynyt, voidaan kuva melko vaivattomasti työstää tietokoneen avulla ja tulostaa työ filmille. Kuva-aiheiden käsittelyssä voidaan huomioida jos esimerkiksi valokuvamateriaalia yhdistetään työhön joka koostuu osin perinteisillä menetelmillä tehdystä laatoista.

ImageOn kuivakalvofotoresisti (™Riston-filmi, DuPont:in tuotenimi)

Teolliseen tuotantoon kehitetty fotopolymeeriin perustuva menetelmä (esim.elektroniikkapiirien valmistus). Laminaattikalvo voidaan kiinnittää lähes mille tahansa laatamateriaalille. Yleisimmin käytetään alumiinilevyä ja jos työtä halutaan jatkaa perinteisin grafiikan menetelmin, laatta on kuparia. Työskentely tapahtuu pääpiirteissään samoin kuin fotopolymeerilevyillä.

Fotoetsaus

Fotoetsaus tehdään kuparilaatalle jonka pintaan on kiinnitetty ultravioletille valolle herkkä emulsio. Valotusoriginaali jonka avulla kuva-aihe siirretään laatalle on täysin jyrkkä eli siinä ei ole eri harmaan sävyjä (välisävyjen säilymiseksifotoetsaus_galleria_maaret_finnberg on kuva rasteroitava. Jos kuvaa ei haluta rasteroida, voidaan halutut välisävyt tehdä käsin, pohjustamalla laatta ennen happosyövytystä hienojakoisella akvatintapohjustuksella ja syövyttämällä laatta asteittain niin kuin perinteinen akvatintatyö). Valonherkkänä emulsiona voidaan käyttää esim. Riston-filmiä = positiivioriginaali tai valonherkkää lakkaa (sähkökytkentäpiirien valmistuksessa käytettävä lakka) = negatiivioriginaali. Valotuksen jälkeen laatta kehitetään. Kehitteessä liukenevat laatan pinnalla olevasta emulsiosta pois kuva-alueet paljastaen kuparin. Happokylvyssä laattaan syöpyy syvennyksia niille kohdin missä kuparipinta on näkyvissä ja alttiina hapon vaikutukselle. Valokuva-aiheen syövytyksen jälkeen emulsio poistetaan ja työtä voidaan jatkaa metalligrafiikan perinteisin menetelmin.

Kopiosyövytys

Kopiosyövytyksessä siirretään kuva-aihe (negatiivisena) valokopiosta voimakkaan liuoittimen ja prässin puristuksen avulla kuparilaatalle. Kopiosta siirtynyt väriaine kestää happoja joten siirtynyt negatiiviaihio jättää kuparin avoimeksi kuva-aiheen kohdilta ja se voidaan syövyttää. Yleensä ennen syövytystä laatalle tehdään akvatintapohjustus. Kopiosyövytystä voidaan tehdä kahdella eri menetelmällä: Negatiivimenetelmä (edellä kuvattu) tai positiivimenetelmällä jossa positiivikuvan siirron jälkeen, syövytettävät alueet “kehitetään ” liuottimella auki laatalle levitetyn ohuen lakkakerroksen läpi.

Elektrofrafia (xerografia) Valokopiokoneella aikaansaatu vedos.digitaalivedos_galleria_maaret_finnberg

Digitaalivedos / Mustevedos / Giclée-vedos / Digital print / Inkjet print Digitaalisesti käsitelty ja tietokoneen tulostimella aikaansaatu vedos.

Juha Joro